Aliisa istuu työhuoneessaan
ja odottaa. Ja odottaa. Ja odottaa. On tylsää olla suojelija, jos se on vain
odottamista. Elias käy välillä pyörähtämässä Aliisan huoneessa ja hänellä on
kädet täynnä työtä.
Illalla kun Aliisa on jo
menossa nukkumaan hänen huoneensa oveen koputetaan. Koputtaja on Ulrika.
”Moikka Aliisa. Nyt olisi
vähän kiire eli vaatteet päälle ja menoksi!”, Ulrika sanoo iloisesti.
”Ai nyt vai? Heti?”, Aliisa
sanoo liikkumatta.
”No nyt heti heti”, Ulrika
naurahtaa.
”Koska me tullaan kotiin?
Kuka tekee kiltteysarvomerkinnät?”, Aliisa sano eikä liiku mihinkään.
”Suojelijoilla ei
varsinaisesti ole kotia eikä sun tarvitse miettiä kuka hoitaa sun vanhat
hommat. Otat vaan ihan tärkeimmät mukaan. Ja en haluais hoputtaa, mutta
oikeesti meillä on kiire.”, Ulrika sanoo.
”Selvä sitten. Saanko
kymmenen minuuttia? Lupaan olla siinä ajassa ulkona”, Aliisa sanoo. Ulrika
nyökkää ja menee Aliisan huoneesta pois. Aliisa ryntää pakkaamaan ja kirjoittaa
Eliakselle pienen kirjeen.
”Me laitettiin äidin laukkuun
joulukortteja.”, Pipsa kertoo isälle. ”Ettei se unohda joulua tai meitä.”
”No sehän oli kiva juttu,
mutta ei äiti unohda teitä ikinä. Ja äiti pääsee siellä ulkomailla ihanille
joulumarkkinoille eikä äiti varmasti koskaan unohda joulua”, isä sanoo Pipsalle.
”Niin koska äiti on joulu!”,
Pipsa huokaa ennen kuin nukahtaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti