Yöllä on satanut lunta. Aliisa on uupunut, mutta onnellinen. Hän ei varmasti koskaan ennen ole
ollut näin täynnä joulumieltä. Hän makoilee karvaisen ystävänsä kainalossa nakertamassa
piparkakkua ja kuuntelee iloisia joulun ääniä. Joulun ääni on sellainen
iloinen, mutta samaan aikaan rauhallinen ja harras.
Aliisa oli koko eilisen
päivän tarkkaillut äitiä ja miettinyt miten ihmeessä oli onnistunut saamaan
joulun äidin sydämeen. Illalla tarkkaillessaan äitiä Aliisa oli ymmärtänyt, ettei joulu lähde
jouluihmisen sydämestä helpolla, mutta joskus se vain syttyy hitaasti täyteen
roihuunsa. Joulu on sydämessä kesät talvet. Aivan niin kuin joulu on Aliisan
omassa sydämessä.
Aliisa kuulee pienen koputuksen
äänen ja hän vilkaisee ikkunaan, jonka takana vilkuttaa iloinen Ulrika. Ulrika viittilöi Aliisaa mukaansa. Aliisa pakkaa pienen laukkunsa, kiittää
koiraystäväänsä ja kipittää hiljaa avoimelle ikkunalle. On haikeaa jättää
perhe, mutta hänellä on kyllä jo ikävä omaansa. Ja ainahan hän voi palata oman
jouluihmisensä luokse.
”Moi Aliisa! Ja hyvää joulua. Sä hoidit tän
hyvin! Nyt mennään, mutta tällä kertaa ei mennä junalla, että ehditään illaksi
Korvatunturille.”
Aliisa vilkaisee viimeisen
kerran taakseen ja näkee, että äiti katsoo suoraan häneen. Aliisa ei ehdi tekemään elettäkään kun
Ulrika kiskaisee häntä hihasta ja seuraavaksi hän tajuaa olevansa Korvatunturin
portilla. Aliisa katsoo ihmeissään Ulrikaa.
Ulrikaa kohauttaa olkapäitään
naurahtaen ja sanoo ”Jouluntaikaa. Joskus asiat vain tapahtuvat kun on
tarpeeksi tahtoa. Kyllä sä vielä opit.”
Aliisa on aivan varma, että
äiti on hymyillyt hänelle. Siinä hymyssä oli ollut erityisen lämmin jouluntunne.
Jouluaatto alkaa perinteisesti
joulupuurolla. Mantelin saa Laura. Pipsa odottaa innoissaan joulupukkia ja äiti
ja isä hääräävät keittiössä ja äiti laulaa edelleen epävireisesti. Äiti kertoo
aamupuuropöydässä kuinka lasten tekemät joulukortit olivat levinneet yllättäen
hänen tietokonelaukustaan keskelle hyvin tärkeää neuvottelupöytää. Onneksi myös
neuvottelukumppani taitaa olla todellinen jouluihminen, koska sopimus oli
syntynyt. ”Kiitos siitä lapset”, äiti sanoo hymyillen ja joulunilo paistaa hänen
kasvoillaan.
Päivä etenee perinteisellä
tyylillä. Joulupöydässä äiti kertoo ulkomailla olleista upeista
joulumarkkinoista ja hämmästyttävistä jouluikkunoista. Se oli todellinen
joulumaa. Ja kun kaikilla on vatsat täynnä yhdessä valmistettuja jouluruokia on
vihdoinkin se hetki kun oveen kolkutetaan.
Pipsa ryntää avaamaan. ”Terve
onko täällä neuvokkaita lapsia, jotka ovat etsineet joulumieltä?”, joulupukki
kysyy. Kaikki ovat ihmeissään. ”Joulupukki on saanut heidän kirjeensä”, lapset ajattelevat.
Kun lahjat on jaettu ja joulupukin on aika lähteä hän kuiskasi vielä lapsille
”Älkää koskaan epäröikö pyytää apua.”
Illalla koko perhe istuu
yhdessä sohvalla, kun äiti kertoo: ”Tänään kun kävin sytyttämässä olohuoneen
kynttilät, näin ikkunalaudalla tontun.
”Ai ihan oikean tontun?
Sellainen oli meidän koiran kopissa!”, Pipsa keskeyttää.
”Kyllä ihan oikean tontun. Se
taitaa olla se sama tonttu, jonka pienen pieni lakki löytyi toissapäivänä minun
tietokonelaukustani. Luulen, että hän tuli muistuttamaan minua joulusta.”, äiti
sanoo
Lapset katsovat äitiä
ihmeissään.
”Kun minä olin pieni tyttö,
mummi kertoi minulle aina tarinaa tytöstä, jolla on erityisen jouluinen sydän.
Sillä tarinan tytöllä oli sama nimi kuin minulla. Siinä tarinassa tyttö tapaa
oman tonttunsa isona, kun häntä eniten tarvitsee. Se oli minun lempitarinani,
mutta ehkä se ei olekaan pelkkä tarina.”, äiti kertoo.
”Onko sulla oma tonttu?”,
Pipsa kysyy ihmeissään.
”En tiedä, mutta luulen niin.
Ehkä mummi tiesi jotain.”, äiti vastaa.
”Onko mullakin oma tonttu? Oliko
mummilla?”, Pipsa kysyy innoissaan.
”En tiedä. Jos on, niin hän
löytää luoksesi kun häntä eniten tarvitset”, äiti vastaa.
Hyvää joulua ja kiitos seurasta!
Jouluterveisin, Pirita
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti